Ulkona on pimeää ja se tarkoittaa sitä, että kammottava marraskuu lähestyy. Kuinka toivonkaan, että tänä vuonna marraskuu voisi olla täynnä iloisia kohtaamisia ihmisten kanssa ja raskaiden hetkien sijaan voisin leijailla kevyesti eteenpäin.
Marraskuuhun tiivistyy mielessäni koko elämän ankeus. Entäpä jos voisinkin muuttaa sitä mielikuvaa täyttämällä marraskuun hauskoilla ja ihanilla hetkillä? Täytyypä alkaa suunnitella! Voisin ainakin polttaa kynttilöitä kotona ja rentoutua nautiskellen hyvän kirjan tai musiikin parissa. Ja sitten yksinäisyyden ja synkkyyden voittamiseksi voisin pitää kynttilänvalokutsut! Vau, mikä idea! Tätähän pitää kehittää :)
Marraskuu, kyllä minä vielä sinut selätän!
En tiedä mistä kirjoittaisin.
Kirjoitanko kesästä, joka kiisi ohitse taas aivan liian nopeasti? Kirjoitanko kaipauksesta, joka jäytää sydäntäni? Kirjoitanko vihasta, joka kuplii välillä pintaan asti? Kirjoitanko surusta, joka on ilonkin pohjalla? Kirjoitanko kaikennielevästä pelosta? Kirjoitanko pettymyksestä elämään ja unelmiin. Vai kirjoitanko Jumalan rakkaudesta, joka on totta, vaikken pysty sitä näkemään tai aina tuntemaan?
Ehkä luovutan vain ja menen nukkumaan...
]]>Tai ehkä unelmani olivat vain aivan liian suuria pienelle tytölle, joka silloin olin. Kun tyttö kasvoi ja vuodet kolhivat, myös kaikki turhat kuvitelmat karisivat pois. Pilvilinnat osoittautuivatkin homeisiksi ja haiseviksi ja ne unelmat, joilla minun piti muuttaa maailmaa, särkyivät yksi kerrallaan omaan mahdottomuuteensa. Jonkun olisi pitänyt kertoa pienelle tytölle jo silloin jotain siitä, mitä tiedän nyt. Että ei tarvitse olla paras ollakseen hyvä. Että maailman muuttaminen on sitä, että on lähimmäinen jollekin tai edes yhdelle. Että rakkautta saa osakseen, jos sitä uskaltaa vastaanottaa ja antaa takaisin.
Joskus toivon, että voisin tavoittaa ne unelmat, jotka lapsena saivat minut syttymään. Sen innon ja tulen, joka paloi kirkkaana. En kuitenkaan enää jaksa rakennella hataria pilvilinnoja, kuvitelmia, jotka haihtuvat kuin aamukaste auringon noustessa. Haaveilun sijaan kaipaan jotain oikeaa ja todellista. Pilvilinnan sijaan tahdon rakentaa jykevää hirsitaloa, joka kestää iskuja ja auringon paahdetta. Tahdon saavuttaa onnen.
Pelätä ei saa...
]]>Olen kroonisesti epävarma ja epävarmuudesta on tullut jo osa identiteettiäni. Päätöksentekoni on jatkuvaa jahkaamista edestakaisin ja huomaan välillä hakevani ulkopuolista vahvistusta asioille, mitä teen. Haluaisin tietää selvästi mitä itse tahdon ja olla varma ja luottavainen erilaisissa tilanteissa. Varmuuden ja luottavaisuuden sijaan minua kuitenkin hallitsee kalvava epävarmuus, epävarmuus kaikesta ja kaikessa. Se syö minua sisältäpäin ja vie voimiani aivan turhaan.
Erityisesti ihmissuhteissa ja vieraammissa sosiaalisissa tilanteissa tunnen itseni välillä valtaisan tyhmäksi, pieneksi ja epävarmaksi. Mikä on oikein? Mikä on hyvää? Mitä oikeastaan tahdon ihmissuhteilta? Kaipaan selviä sääntöjä, ja ihmissuhteissa ei välillä ole mitään järkeä. Miksi luotan intuitiivisesti johonkin ihmiseen, mutta toiseen en ja mistä tiedän onko intuitioni oikea?
Olen epävarma myös siitä, mitä todella haluan elämältä. Haluaisin ystäviä, mutta on vaikea päästää ihmisiä kovin lähelle. Olen helposti varautunut ja sulkeutunut, joskus hiljainenkin, mikä ei johdu pelkästään siitä, etten haluaisi puhua ja jakaa ajatuksiani, vaan ennemminkin siitä, että olen niin epävarma..
]]>
Tänään kaipaan taas viisautta. Kaipaan viisautta käyttää aikani oikein. Kaipaan viisautta, jotta osaisin tukea läheisiäni oikein. Kaipaan viisautta sanoa oikeita asioita, tai ainakin viisautta olla sanomatta mitään turhaa. Kaipaan myös viisautta kaikkiin kohtaamisiin ihmisten kanssa ja herkkyyttä tunnistaa mihin ihmissuhteisiin kannatta panostaa ja keneen luottaa. Kaipaan viisautta myös siihen, miten itseäni kohtelen.
Raamatussa kehoitetaan Sananlaskujen kirjassa hankkimaan viisautta, jopa ostamaan sitä. Mutta mistä viisautta voi ostaa? Onko viisaus kaupan? Ja kuka sitä myy? Onko viisaus kallista? Uuden testamentin puolella sanotaan näin: "Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, hän pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä. sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta." Jaak 1:5
Jumala siis antaa sitä auliisti kaikille!
Olenko pyytänyt viisautta? Entä olenko lähtenyt toimimaan sen viisauden mukaan, joka minulla nyt jo on? Olenko pistänyt viisauteni käyttöön ja luottanut siihen, että Jumala kyllä korjaa kurssia tarvittaessa, jos kuljen rukoillen. Vai olenko odottanut vain passiivisena viisauden (ja valmiin toimintasuunnitelman) tipahtavan tilauksena postiluukusta?
Ehkä olenkin turhaan odottanut "viisauslähetystä", enkä ole tajunnut, että minulla on jo Kristuksessa kaikki, mitä tarvitsen. Hänessä on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä ja saan yhdessä hänen kanssaan kulkea ja löytää tieni halki elämän. Vaikkakin välillä pimeässä hapuillen.
]]>Tällä hetkellä harmittaa se, että ihanteet ja korkealle asettamani tavoitteet eivät toteudu omassa elämässäni. Haluaisin elää niin paljon täydempää ja parempaa elämää ja tiedän, että avain siihen on minulla itselläni. Voisin muokata elämästäni ainakin hitusen paremman ja puhunkin mielelläni elämänmuutoksesta, siitä, kuinka pitäisi syödä terveellisemmin, liikkua enemmän, kuluttaa vähemmän rahaa turhaan, säästää luontoa jne. Kuitenkin todellisuudessa en tee mitään sen eteen, että saavuttaisin ihanteeni. Elän jatkuvassa ristiriidassa. Kun katson ihanteita ja omaa elämääni, haluaisin elämäni olevan aivan toisenlaista kuin se nyt on, mutta en tee mitään muutoksen eteen. Hakkaan päätäni kerta toisensa jälkeen samaan seinään. Minua kalvaa jatkuva riittämättömyydentunne, jonka epäilen johtuvan osittain juuri siitä, että ihanteeni ja elämäni todellisuus eivät kohtaa.
Haluaisin esimerkiksi elää ekologisemmin ja eettisemmin – ja silti päivittäin teen valintoja, jotka sotivat tätä ihannetta vastaan. En jaksa erotella biojätteitä ja ostan turhia asioita vain koska haluan niitä niin kovasti. Ahneus on sydämeeni syvään juurtuneena ja usein en edes jaksa taistella sitä vastaan. Vaikka tiedän, että suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, vailla ruokaa, puhdasta vettä ja kodin suojaa, se tieto ei jostain syystä ole saavuttanut minun sydäntäni…tai lompakkoani. Ostin juuri vanhan astiaston ja aterimien tilalle uudet, vaikka tiedän, että on silkkaa hulluutta ostaa uusia tavaroita, kun vanhat ovat vielä käyttökelpoisia. Se on ehkä typerä esimerkki, mutta haluaisin elää yksinkertaisempaa elämää ja ahdistaa kun haalin lisää ja lisää tavaroita.
MIten voisin sovittaa yhteen korkeat ihanteet ja oman keskeneräisyyteni? Kuinka voisin oppia olemaan tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on, surematta niitä toteutumattomia ihanteita. Onko ihanteet edes tarkoitettu saavutettaviksi?Niiden on pakko olla, sillä muuten niissä ei ole mitään järkeä. Vai ovatko ihanteet sitten järjettömiä ja turhia?
Tähän aikaan päivästä/yöstä pää on ihan pyörällä jo pelkästään väsymyksestä, joten en nyt kykene kovin loogiseen päättelyyn. JA aikaa meni taas AINAKIn tuplasti puoli tuntia. Voi, se puoli tuntia päivässä ei taida oikein onnistua nyt...
Olen sitä mieltä, että ehkä tämän blogin päivitystahtia olisi hyvä hidastaa. Puoli tuntia päivässä, kerran viikossa?
]]>
Jos olisin tarttunut hetkeen, silloin vuosia sitten, olisiko nyt toisin? Jos olisin silloin uskaltanut olla rohkea ja jos olisin tehnyt sen, mikä oli oikein, olisiko kohtaloni toinen nyt? Menetinkö ihmisen, josta olisin voinut saada ystävän? Ehkä minun on nyt nieltävä vuosien takaisten tekojeni ja tekemättä jättämisieni seuraamuksia. MInä luulin, etten tehnyt mitään väärin, vaikken tehnyt myöskään sitä, mikä olisi ollut oikein. Yritin kai pysyä puolueettomana, mutta puoluettomuus ei ole vaihtoehto. Jos suljet silmäsi julmuudelta, syyllistyt siihen itse.
Suren myös toista asiaa. Olen kantanut pitkään mukanani katkeruutta ja nyt kun se on vihdoin poispyyhitty, olen menettänyt vuosia, joita ei ikinä saa takaisin. Olen menettänyt tuhansia arvokkaita hetkiä vain itsepäisyyteni ja syntini tähden. Olen menettänyt jotain niin kallisarvoista ja ainutkertaista, etten sitä millään enää voi ostaa takaisin, ne päivät ovat lopullisesti takanapäin. Jospa olisin jo vuosia sitten päästänyt irti kaikista kaunoista, jospa olisin elänyt toisin. En kestä itseäni.
On katkeraa juoda omaa keitostaan, sitä lientä, mitä on itse vuosien varrella itseään varten hämmentänyt. Mitä ihminen niittää, sitä hän myös kylvää. Harvinaisen totta. Sanotaanhan, että vaikka synnit saa anteeksi ja puhtaan sydämen, niin seuraamukset on selvitettävä tavalla tai toisella.
Jeesus, tarvitsen sinun sovitustasi ja armoasi tänään enemmän kuin koskaan. En pyydä, että ottaisit pois seuraamukset, sillä ne kai opettavat minua, mutta anna minulle uusi mahdollisuus! Auta minua jatkossa elämään paremmin, etten alkaisi hellimään syntiä sydämessän, enkä sulkisi enää korviani omantunnon ääneltä, vaan voisin olla herkkä tottelemaan sitä. Opeta minua kylvämään hyviä asioita. Auta minua keittämään hyvää soppaa, jota voin myöhemmin iloiten nauttia. Korjaa elämäni suunta oikeaksi jo nyt, ennen kuin ehdin pilata elämäni keitosta.
Ja ennen kaikkea, tule minulle rakkaammaksi Jeesus!
]]>
Kaikista hämmentävintä on, etten edelleenkään tiedä miksi ja mitä itkin. Ei ole mitään näkyvää syytä. En loukkaantunut mistään, mikään ei koskettanut minua, en ajatellut mitään erikoista, enkä kokenut erityistä Pyhän Hengen läsnäoloa. En ymmärrä mikä on voinut laukaista itkukohtauksen, sillä minulla ei ole tapana itkeä tuolla tavoin julkisesti. Elokuvateatterin hämyssä itken kyllä, tai kotona yksin hyvää kirjaa lukiessani, erityisesti viimeisillä sivuilla. Mutta miksi juuri tänään, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, kyyneleet murtautuivat esiin?
Taidan olla melkoisen väsynyt. Olen varmaan padonnut lliikaa tunteita sisälleni. Itku ei ole kaukana nytkään. Hyvää yötä, hyvät lukijat, menen itkemään ja ihmettelemään.