Syksy synkkenee ja vaihtuu pian talveksi. Nyt on tosin ollut yllättävän lämmintä eikä ole tarvinnut paksumpaa takkia. Sen sijaan on kyllä satanut ja joka puolella on märkää ja mutaista. Kaipaan jo kirpeitä pakkaskelejä.

Ulkona on pimeää ja se tarkoittaa sitä, että kammottava marraskuu lähestyy. Kuinka toivonkaan, että tänä vuonna marraskuu voisi olla täynnä iloisia kohtaamisia ihmisten kanssa ja raskaiden hetkien sijaan voisin leijailla kevyesti eteenpäin.

Marraskuuhun tiivistyy mielessäni koko elämän ankeus. Entäpä jos voisinkin muuttaa sitä mielikuvaa täyttämällä marraskuun hauskoilla ja ihanilla hetkillä? Täytyypä alkaa suunnitella! Voisin ainakin polttaa kynttilöitä kotona ja rentoutua nautiskellen hyvän kirjan tai musiikin parissa. Ja sitten yksinäisyyden ja synkkyyden voittamiseksi voisin pitää kynttilänvalokutsut! Vau, mikä idea! Tätähän pitää kehittää :) 

Marraskuu, kyllä minä vielä sinut selätän!

Eilen astuttiin iso harppaus pimeään ja talviaika alkoi.  Väsymys on saanut minusta kuristusotteen. Ajatukset liikkuvat hitaasti ja verkalleen.

En tiedä mistä kirjoittaisin. 

Kirjoitanko kesästä, joka kiisi ohitse taas aivan liian nopeasti? Kirjoitanko kaipauksesta, joka jäytää sydäntäni? Kirjoitanko vihasta, joka kuplii välillä pintaan asti? Kirjoitanko surusta, joka on ilonkin pohjalla? Kirjoitanko kaikennielevästä pelosta? Kirjoitanko pettymyksestä elämään ja unelmiin. Vai kirjoitanko Jumalan rakkaudesta, joka on totta, vaikken pysty sitä näkemään tai aina tuntemaan? 

Ehkä luovutan vain ja menen nukkumaan...

Olen väsynyt unelmiin, jotka eivät toteutuneetkaan. Olen saanut tarpeekseni haaveilusta ja positiivisesta ajattelusta. Kaipaan jotain todellista, jotain kipeän aitoa. Sellaista, että voisin nipistää itseäni, enkä heräisikään unesta, vaan tuntisin kipua ja samalla tietäisin,että tämä on totta. 

Olen pettynyt elämään. Tätäkö on tulla aikuiseksi? Onko aikuistuminen sitä, että huomaa miten typerää unelmointi on?  Tai tajuaa, miten turhaa on haaveilla onnesta, koska juuri kun on saamaisillaan siitä otteen, se lipeää käsistä ja huomaat seisovasi yksin keskellä tyhjää katua.

En haluaisi aikuistua, mutta sitä ei kai mitenkään voi välttää. Kaksikymmentäkuusivuotiaana en voi enää vedota siihen, että olen niin nuori vielä. Sen ikäinen on jo vastuullinen aikuinen, viisas ja vakava. Ja kuitenkin sisälläni asuu vielä se pieni tyttö, joka haaveili saavuttavansa onnen. Juha Tapio laulaa laulussaan Ohikiitävää näin: "Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan, onnen saavuttaa". Kai minä olen sitten pelännyt, aina ja koko elämäni. 

Tai ehkä unelmani olivat vain aivan liian suuria pienelle tytölle, joka silloin olin. Kun tyttö kasvoi ja vuodet kolhivat, myös kaikki turhat kuvitelmat karisivat pois. Pilvilinnat osoittautuivatkin homeisiksi ja haiseviksi ja ne unelmat, joilla minun piti muuttaa maailmaa, särkyivät yksi kerrallaan omaan mahdottomuuteensa. Jonkun olisi pitänyt kertoa pienelle tytölle jo silloin jotain siitä, mitä tiedän nyt. Että ei tarvitse olla paras ollakseen hyvä. Että maailman muuttaminen on sitä, että on lähimmäinen jollekin tai edes yhdelle. Että rakkautta saa osakseen, jos sitä uskaltaa vastaanottaa ja antaa takaisin. 

Joskus toivon, että voisin tavoittaa ne unelmat, jotka lapsena saivat minut syttymään. Sen innon ja tulen, joka paloi kirkkaana. En kuitenkaan enää jaksa rakennella hataria pilvilinnoja, kuvitelmia, jotka haihtuvat kuin aamukaste auringon noustessa. Haaveilun sijaan kaipaan jotain oikeaa ja todellista.  Pilvilinnan sijaan tahdon rakentaa jykevää hirsitaloa, joka kestää iskuja ja auringon paahdetta. Tahdon saavuttaa onnen. 

Pelätä ei saa...

Välillä on hyvin vaikea olla rehellinen itselleen. Valehteleminen, selittely ja totuuden väistely on paljon helpompaa. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin hetki, jolloin teeskenteleminen on mahdotonta. On myönnettävä totuus. Minulle kävi niin eilen.

Olen kyllästynyt siihen, että tietyt asiat ovat seuranneet mukanani kaikki nämä vuodet ja tuntuu, etten ole päässyt niissä yhtään eteenpäin. Aina vain pyörin samojen teemojen äärellä ja hakkaan päätäni seinään. Yksi tällainen asia on epävarmuus. 

Olen kroonisesti epävarma ja epävarmuudesta on tullut jo osa identiteettiäni. Päätöksentekoni on jatkuvaa jahkaamista edestakaisin ja huomaan välillä hakevani ulkopuolista vahvistusta asioille, mitä teen. Haluaisin tietää selvästi mitä itse tahdon ja olla varma ja luottavainen erilaisissa tilanteissa. Varmuuden ja luottavaisuuden sijaan minua kuitenkin hallitsee kalvava epävarmuus, epävarmuus kaikesta ja kaikessa. Se syö minua sisältäpäin ja vie voimiani aivan turhaan. 

Erityisesti ihmissuhteissa ja vieraammissa sosiaalisissa tilanteissa tunnen itseni välillä valtaisan tyhmäksi, pieneksi ja epävarmaksi. Mikä on oikein? Mikä on hyvää? Mitä oikeastaan tahdon ihmissuhteilta? Kaipaan selviä sääntöjä, ja ihmissuhteissa ei välillä ole mitään järkeä. Miksi luotan intuitiivisesti johonkin ihmiseen, mutta toiseen en ja mistä tiedän onko intuitioni oikea? 

Olen epävarma myös siitä, mitä todella haluan elämältä. Haluaisin ystäviä, mutta on vaikea päästää ihmisiä kovin lähelle. Olen helposti varautunut ja sulkeutunut, joskus hiljainenkin, mikä ei johdu pelkästään siitä, etten haluaisi puhua ja jakaa ajatuksiani, vaan ennemminkin siitä, että olen niin epävarma..