Helteisen kesäpäivän iltana, istun parvekkeella ja nautin rauhasta. Jossain takaraivossa jyskyttävät monet tekemättömät työt, mutta jyskyttäkööt. Nyt lepään. Kirjoitan ja nautin hetken tästä illasta. 

Olisi kiva saada kommentteja, sillä niistä muistaisin tämän olevan jullkinen blogi, eikä salainen päiväkirjani, jonne voin kirjoittaa mitä vain. Juuri nyt tekisi mieli kirjoittaa siitä, mikä painaa sydäntäni, mutta taidan jättää sen tekemättä. Tai ehkä minun on pakko kirjoittaa juuri siitä. Sillä kaikki muut ajatukset hiljenevät sen rinnalla ja sydämeni on pakahtua, jollen saa sitä ulos. 

Olen surullinen. Suren, vaikka elämä on palanut takaisin vanhoihin uomiinsa hetken järkytyksen jälkeen. Nyt kaikki on taas tyyntä ja tasaista, vai onko? Olen varma siitä, että pinnan alla käydään taistelua ja syvyyden voimat riehuvat, vaikka päällepäin kaikki on selkeää, tyyntä ja kirkasta.

Pelkään. Pelkään sitä, että pahimmat pelkoni käyvät toteen. 

Koitan sammuttaa pelottavat ajatukset ja täytän mieleni kaikella muulla. Haluan pitää ajatukseni kiireisinä, etteivät ne ehdi pysähtyä. Sillä jos pysähdyn ja hiljenen, pelko tulee ja yrittää hukuttaa minut. Epätietoisuus menneestä, tästä hetkestä ja varsinkin tulevaisuudesta on liikaa minulle. Epätoivo laskeutuu raskaana painon hartioilleni. 

Kyyneleet eivät puhdista, oli jonkun kirjan nimi muistaakseni. Aivan hyvin voisi sanoa, että kyyneleet eivät paranna. Ne eivät auta tipan tippaa lieventämään tuskaa, joka jomottaa sisimmässäni. Itku ei helpota. En itke.