klo 19.52 

Istun parvekkeella ja kuuntelen tuulen suhinaa pihapuissa. Nautin hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä. Nyt onkin todella hiljaista: linnut ovat ääneti ja puiden havinan lisäksi ei kuulu muuta kuin etäisiä liikenteen ääniä. Tosin voi olla, että tuuli peittää alleen muita luonnon ääniä.

Tämä hetki on ainutlaatuinen. Yksi helmi lisää kesämuistoihin. Näitä hetkiä kaipaan syksyn kylmän viiman piiskatessa kasvoja ja ensi lumen sataessa maahan. Ikävöin tätä kesän huolettomuutta ja lämpöisiä iltoja. Toisaalta kaipaan jotain myös talven pimeydestä, nimittäin sitä, että saa luvan kanssa käpertyä kotiin peiton alle ja lukea hyvää kirjaa, kun ulkona myrskyää. Siinäkin on jotain kaunista.

Luonto on kaunis. Toivoisin, että voisin asua jossain, missä se olisi enemmän läsnä ja näkisin vuodenaikojen vaihtelutkin eri tavalla. Haikailen maalle, jonnekin lähemmäs järviä, metsiä ja peltoja. Jonnekin, missä kesä tuoksuu kesälle ja talvi talvelle. Kaupungissa helposti sokeutuu luonnolle, vaikka täälläkin sitä on toki kaikkialla. Aina ei vain näe mitä ympäristössä tapahtuu ja hieno auringonlaskukin saattaa jäädä huomiotta, kun on kiire juosta töistä kauppaan ja sieltä kotiin kerrostalolokeroon.

 Siirryin sisälle, kun ulkona alkoi tuntua kylmältä. Sisällä on lämmin, vaikka parvekkeen ovi on kokonaan auki. Vielä on kesää jäljellä… Niin.