Minusta tuntuu, kuin olisin jo pitkään juossut jotakin karkuun kaikin voimin. Eilen minut kuitenkin pysäytettiin ja otettiin kiinni. Nyt olen vain pohjattoman uupunut kaikesta juoksemisesta. Tajusin, etten ole pitkään aikaan osannut itkeä. Eilen itkin. Tajusin, etten ole pitkään aikaan uskaltanut ajatella, eilen ajattelin niin, että päässä vilisi. Tajusin, etten ole uskaltanut tuntea muuta kuin pinnallisesti iloa ja surua. Eilen tunsin taas liikaa. 

 

Viime viikot ovat olleet onnellisia. Minua on kantanut pinnallinen ilontunne, vaikka olen välillä kuin väläykseltä nähnyt sisäisen murheellisuuteni ja tyhjyyteni. Syystä, jota en ymmärrä, eilen tajusin, miltä minusta oikeasti tuntuu ja uskalsin vihdoin olla rehellinen ja katsoa totuutta silmiin. Totuus on se, että olen vain ihan älyttömän väsynyt, surullinen, kipeä ja vihainen koko maailmalle.

 

Luulen, että voin saada takaisin perushyvän fiiliksen ihan vain nukkumalla enemmän, mutta jos haluan syvän ilon, niin uskon, että sitä en saa ihan hetkessä. Näen edessäni pitkän tien ja paljon kyyneleitä, jotka pitää vaan itkeä pois, ennen kuin tilaa on syvälle, todelliselle ja kestävälle ilolle. Minua pelottaa ihan hulluna astua sille tielle. En tiedä yhtään, mitä on odotettavissa. Paitsi kipua ja kyyneleitä. Uskon kuitenkin, että en olisi yksin sillä tiellä. Ikinä, ikinä en olisi yksin. Vaikka hajoaisin, Jumala olisi siinä. Vaikka kaikkein pahimmat pelkoni toteutuisivat, Jumala olisi siinä. Vieläpä vaikka kuolisin, niin Jumala olisi yhä siinä.  

 

Vaatii toisinaan hurjan paljon rohkeutta, että uskaltaa antaa itselleen luvan ajatella ja tuntea. Kenties en ole halunnut olla rehellinen juuri siksi, että olen pelännyt. Ja pelkään yhä. Haluan kuitenkin olla rehellinen, sillä se on kai ainoa tie vapauteen.