Illat pimenevät ja syksy saapuu. Aamulla herätessäni satoi vettä ja teki mieli käpertyä takaisin peiton alle, vajota unen syliin ja unohtaa muu maailma. Oli pakko nousta ylös. 

Väsymyksen tilalla on tyhjyys. Oma elämä tuntuu jotenkin merkityksettömältä ja päivät päämärättömiltä. Tiedän, että työt ovat kohta ohi ja jokin kumma tunne myllertää sisälläni, vaikka en saa sitä sanoiksi. Pelko? Ei, en usko, että varsinaisesti pelkään. Ehkä se on pikemminkin epätietoisuus, epävarmuus tulevasta ja siitä, mitä oikeasti elämältä tahdon.

Nämä elämän risteyskohdat ovat jännittäviä, koska niissä päätän elämäni suunnasta pitkälle eteenpäin. Tai enhän minä kaikesta päätä, esimerkiksi en voi palkata itse itseäni töihin. Kuitenkin näissä tienristeyksissä minulla on mahdollisuus ohjailla elämäni kulkua haluamaani suuntaan. 

Valintojen tekeminen on aina ollut minulle haastavaa. Pienissä asioissa teen valintoja toisaalta aika intuitiivisesti, valiten sen, mikä vaikuttaa sopivimmalta. Kuitenkin päättämisprosessi vie aikaa, sillä sisäinen perfektionistini vaatii, että on otettava kaikki vaihtoehdot huomioon. Ja sitten kun kyllästyn jahkaamaan, niin valitsen kuitenkin sen perinteisen suklaajäätelön. 

On vaikea valita, jos ei tiedä tarkasti, mitä haluaa. Siksi olennaisin kysymys onkin: mitä minä oikeastaan haluan elämältä? 

Ja sehän ei olekaan mikään aivan helppo kysymys..