Perjantai-illan yksinäisyys: ihana rauha vai kammottava tyhjyyden tunne? Tänään minusta tuntuu, että nautin tästä yksinäisyydestä. Olisi kyllä kiva jutella jonkun kanssa, mutta juuri nyt olen niin väsynyt, että minusta ei olisi kenellekään järkevää juttuseuraa.

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon, tämä puolen tunnin kirjoitushaaste -blogi innostaa kirjoittamaan. Toisaalta en ole vanhaa blogiani jaksanut juurikaan päivitellä, mutta vielä lähiaikoina teen senkin.

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että en tiedä, mitä tänne kirjoittaisin. Voi. Pelkään, että tämän blogin jutut alenevat pian "söin juustovoileivän"-tasolle.

Eksyin tänään selailemaan erilaisia koulutuksia koulutusnetin sivujen kautta ja bongasin jotain, mikä sai sydämeni sykkimään nopeammin, silmäni kirkastumaan ja hymyn leviämään kasvoilleni. Rakastuinko? Ei, vaan löysin koulutuksen, josta olen unelmoinut pitkään. Se olisi aikuiskoulutus etänä ja monimuotona, joten ei tarvitsisi muuttaa minnekään, vaan voisi vain vain vierailla siellä kaupungissa. Toki se tulisi kalliiksi, mutta ehkä voisin saada Kelalta jotain avustusta tai alennuksia jostain lipuista tms? Pitänee ottaa selvää.  

Työpäivä meni hymyillessä ja iloitessa uudesta mahdollisuudesta. Aion hakea sinne, vaikka mitään takeita sisäänpääsystä ei ole. Kunpa tästä voisi aueta jotain uutta, joku uusi seikkailu! Voi kunpa!