Kirjoittaminen on rentouttavaa – vai onko? Silloin kun on pakko saada järkevää tekstiä aikaan, se on tuskastuttavaa, varsinkin jos pelissä on esimerkiksi työpaikka, tai ihmissuhde. Olen iloinen, etten koskaan päässyt toimittajakouluun, vaikka sinne joskus puolivahingossa hainkin. Olisi ihan hirveää, jos kirjoittaminen olisi työtä! Voisiko siitä silloin oikeasti nauttia? Huvittaisiko enää vapaa-ajalla kirjoittaa mitään?  Vähän jo harmittaa sekin, että kirjojen lukeminen tuntuu toisinaan siltä, kuin tekisi työtä vapaa-ajalla.  

Haluaisin kirjoittaa enemmän, haluaisin kirjoittaa asioista, joita kannan sydämessäni. Kuitenkin tunnen, että minulla ei ole keinoja kertoa niistä asioista, joista olisi jotain sanottavaa. Jostain syystä sanat pakenevat silloin, kun mennään lähemmäs niitä oikeasti tärkeitä asioita. Ehkä se johtuu siitä, että koen olevani niin kesken omien prosessieni kanssa. Kuinka voin kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle itselleni kuin sumua tai tuhkaa, kuin jotain sellaista, mikä hajoaa käsiin kun siihen tarttuu.

Kaikenlainen kirjoittamaan pakottaminen on ahdistavaa. Hieman kapinoin tätä puolituntistakin vastaan. En aina jaksaisi kirjoittaa ja tuntuu, ettei ole sanottavaa. Silti tiedän, että tämä tekee hyvää. Nytkin huomaan sen. Vaikka kaikkea en julkisesti halua sanoa ja itsesensuurini on aika kovaa, niin silti minusta tuntuu, että olen kirjoittanut henkilökohtaisesti ja avoimesti niistä asioista, mitkä ovat painaneet mieltäni. Olen kirjoittanut huonompinakin päivinä, enkä ole ainakaan tietoisesti pyrkinyt silottelemaan ajatuksiani julkaisukelpoisemmiksi. En koskaan voisi kuvitellakaan puhuvani näin kuin kirjoitan. Kirjoittajanääneni on aivan toinen kuin se, miten ihmisten kanssa keskustelen. Vai onko?

En ole jakanut tämän blogini osoitetta kuin muutamalle luotetulle ihmiselle. Tuntuisi oudolta, jos live elämän puolitutut lukisivat näitä kirjoituksia, vaikka en nyt mitään salaisuuksia ole paljastanutkaan. Kuitenkin minusta tuntuu, että kirjoitukseni paljastavat minusta liikaa. Kun olen kirjoittanut jotain, mikä on tullut suoraan sydämestäni, on tuntunut siltä, kuin koko sieluni olisi avoinna kaikille. Luulen, että olen kyllä jo aika hyvin karaistunut kestämään sitä tunnetta. Joten jos nyt tänne on eksynyt joku, joka tuntee minut jostain muualta, niin älä pelkää. Olisi kuitenkin kiva, jos jättäisit jonkun kommentin.

Muutenkin olisi kiva saada kuulla lukeeko tätä blogia kukaan, tai onko tänne eksynyt ketään? Lukijoita ei varmaan ole kovin monta, sillä onhan tämä blogi aikamoisen keskittynyt vain pyörimään minun ajatusteni ja oman pienen elämäni ympärillä, joka tuskin kiinnostaa ketään.

Siunausta loppuviikkoonne!